Arvosteluarkisto.

• Michael Winterbottom: 24 Hour Party People (2002) (elokuva, Englanti)
  Rokin historiaa ManchesteristŠ. Vuosikymmenten retki, jonka aikana uusi aalto ravistuu. Steve Coogan ja muut oleskelevat hŠiriintyneiden nerojen legendoina. HŠmmŠstyttŠvŠ, vŠsymŠtšn, niljakas journalisti tunkee ruman kaupungin musabisneksestŠ neljŠnnen seinŠn lŠpi sŠhlŠtŠkseen vŠhŠn kaikkialla. FilmissŠ on lookki, jonka itse valitsisin ja aihe, jonka ympŠrillŠ pyšriminen on monille koko elŠmŠ.
• Napoleon Dynamite (USA, 2004)
  SinŠnsŠ hatara filmikyhŠelmŠ, johon on sisŠllytetty lŠhes kaikki siitŠ kaikkein hirvittŠvimmŠstŠ, epŠseksikkŠimmŠstŠ meiningistŠ, jota ihminen elŠmŠssŠŠn voi kohdata. Olisi muuten hauska, mutta myštŠhŠpeŠ on kŠydŠ sietŠmŠttšmŠksi. Elokuvanautinnon tavoittamiseksi friikkien onnellisen lopun epŠtodennŠkšisyyteen ei voi juuttua, vaan on parasta kehittŠŠ silkka sokea usko sen mahdollisuuteen. Ja tanssia kuin vimmattu! Mutta uskoakseni tŠllaiset filmit eivŠt ole hyvŠksi Suomen kansalle.
• Christian Frei: War Photographer (2001)
  
  
  James Nachtwey on valokuvauksen toiseksi romanttisin hahmo. Se ainoa romanttisempi on todennut kuolemattomasti: "Jos kuvat eivät ole kyllin hyviä, et ole tarpeeksi lähellä." Nachtweyn kuvat ovat tarpeeksi hyviä. Hän on lähellä kohdetta, mutta vieras muille. 30 vuotta sitten hän teki päätöksen: tästä lähtien tässä elämässä ei mitään muuta kuin kuvia sodista ja murhista. Nachtweyllä ei ole perhettä. Mutta työssään hän on paras kaikista. Tässä dokumentissa mikrokamera tallentaa kun Nachtweyn sormi painaa laukaisinta. Sen jŠlkeen kuva päätyy yleisönsä eteen taidegalleriassa ja kuvalehdessä. Kuvaajan järjetön toive on, että kun ihmiset näkevät toisen silmillä sodan, he havahtuisivat muiden ihmisten vuoksi. Tästä syystä Nachtwey kulkee kameransa kanssa savuavien helvettien läpi.
• Richard Fleischer: Soylent Green (elokuva, USA 1973)
  Superhyvä elokuva. Rupisessa tulevaisuudessa katupöly tarttuu pulisonkeihin ja kirnuuntuu hien kanssa haisevaksi soosiksi läskin päälle. Kyyninen sankari herää huomaamaan, että eriytynyt valta on päätynyt ratkaisemaan kaksi ongelmaa yhdellä kertaa. Kammottavan humoristinen viipale vuonna 1973 vedettyjen johtolankojen päätteistä, ehkä hieman Bradburyn ja Serlingin tapaan. Kustannustehokasta näkemystä alusta (alkukuvat Magnumin arkistosta) loppuun (maaiman surullisimmat kuvatoimistotallenteet). Esimerkillisen yksinkertainen lavastus kertoo, että tulevaisuus on todellisuus. Edward G. Robinson käy olemassa cool.
• Wong Kar Wai: 2046 (elokuva)
  Tämän ohjaaja on saavuttanut aseman, jossa elokuvan teon aloittaessaan ei tarvitse tietää, miten sen lopettaa. Kuvaus kesti viisi vuotta. Sen aikana viehättävä scifielokuva taantui ihmissuhdesähläykseksi. Tällä filmillä vierasta kieltä puhuvat ihmiset toimivat vieraassa kulttuurissa oudoilla tavoilla. Paikalle ilmestyy tyyppejä, jotka ovat tuttuja, mutta jotka eivät kuitenkaan ole. Omituisia kuvakompositioitakin. Harvoin telkkarin tuijottaminen näin tuskalliseksi menee.
• Ran Prieur: Apocalypsopolis (nettikirja)
  Toisinajattelijan teos, joka on minun makuuni liiaksi X-filettä ja militääripornoa, mutta silti jatkuvasti viihdyttävä ja toisinaan ällistyttävä. Tapahtumien vuo ei laannu.
• McDonough/Braungart: Cradle to Cradle (kirja)
  Luonnonvaroja ei pidä säästää. Niiden kulutuksen kasvua ei pidä hillitä. Ekologista jalanjälkeä ei kannata pienentää. On vaihdettava ajattelutapaa. Tämä kirja kertoo, että uusi maailmanjärjestys tuottaa yltäkylläisyyttä. Ainoastaan ratkaisu, joka parantaa luonnon tilaa, on mahdollinen. Niinpä autot puhdistavat ilmaa ja jokaisesta jalanjäljestä puhkeaa vihreää kasvua, sillä myrkyllisen muovin sijaan kenkä tehdään luonnon ravinteista. Lue tämä! Lämpimämmin en voi kirjaa suositella.
• David La Chapelle: Rize (dokumenttielokuva, USA)
  Hinttariheebelisankarini La Chapelle ei tehnytkään visuaalista karkkia niin kuin piti. Sen sijaan valmistui siirappinen dokkari getosta, jonka asukkaat ovat kehittäneet uuden tanssin: nopean, vapaamuotoisen, aggressiivisen, oudon. Tanssijat maalaavat itselleen pellen naamion, koska touhun aloitti mies, joka pukeutuu pelleksi lasten kutsuille. Tässä todellisuudessa gettonuoret vaihtavat jengielämän pelletouhuun. He pitävät bätlejä kuten ennen heitä räppärit ja jatsarit — ja uskalias leikkaus rinnastaa puuhan kymmentuhatvuotisiin afrikkalaisiin kansantansseihin. Mutta elävä alakulttuuri jakautuu kahtia: uusi suuntaus haastaa klassisen tyylin. Kilpailun lopputulos siunaa toiset ja repii toiset hajalle. Yllimmän ilon hetkellä gettoelämän raakuus tunkee läpi.
• Jacques Tati: Enoni on toista maata (elokuva, Ranska 1958)
  Eihän tämä ole mitään verrattuna Roccon ja Jewelin yhteistyön tuloksiin: hitaasti kulkeva ja tylsäkin filmi. Se ei sisällä viittauksia suosittuihin toimintaelokuviin. Mayalla animoituja avaruusolentoja ei tule vierailulle toisesta ulottuvuudesta. Kylän kovin kyttä ei kosta kenenkään kuolemaa ju-jutsulla vaan ostaa torikauppiaalta itselleen henkselit. Tämä on valtavan hyvä ja hauska filmi. Siinä näytetään elämää mukavassa kaupungissa, jonka eräät asukkaat tosin kuvittelevat olevansa mainoskuvia. Kunnon ihmisten tapoja tulee sekoittamaan hiljainen Hulot, jolla on vasenkätisen Midaan kosketus. Kun Hulot on sotkenut modernin puutarhan, hänet häädetään takaisin menneisyyteen. Henki kulki ihmisissä 50-luvullakin, vaikka toisin luulisi. Mutta samaan ei enää kukaan yllä, koska sen aika on mennyt. Elokuvan tekeminen on eristynyt elokuvatuottajamaiden elokuvakaupungeissa rahamuurin takana sijaitseviin elokuvastudioihin joita pyörittävät Katzenbergin kaltaiset ali-ihmiset. Mielipiteeni on, että Enoni on toista maata pitäisi liittää YK:n maailmanperintölistalle. Maapallo on parempi paikka kun kaikki ihmiset ovat nähneet tämän filmin. Videovuokraamoista on turha yrittää; löysin yhden kappaleen kirjastosta. Levylle oli mahtunut myös pari Tatin lyhytelokuvaa.
• M. John Harrison: Valo (scifi-kirja)
  Kirjan päähenkilö murhailee porukkaa sivulauseissa, mutta sekään ei ole mainittavan erikoista enää sitten, kun ei-einsteiniläisen kvanttiavaruuden 10. ulottuvuus repeää. Silloin harvempi ottaa mistään tolkkua. Silloin on etu, että pelkkä kieli on pohjimmiltaan hämäävän epätarkka väline minkään asian kuvailemiseen. M. John Harrison kirjoittaa taitavasti: epämääräisesti silloin kun on tarvis ja toisaalla oikein väkevästi. Hän tietää fysiikasta enemmän kuin on tarpeen eikä ole mitenkään turha jätkä. Mutta vaikka kirjassa on omat puolensa (uppo-outo näkemys maailman aineellisesta olemuksesta, eksoottisia luuserialieneita, mietteitä mielikuvituksen haitallisuudesta, pääparin selittämätön suhde, ynnä muuta harvinaista ja arvokasta) — kiinnostukseni arvoisia eivät ole ne toiset seikat kuten avaruusooppera, insesti tai sarjamurhat.
• Brad Bird: The Incredibles (elokuva, USA)
  Pixarin hämmästyttäviä erikoiskykyjä omaava animaattorijoukko toimii pelinappulana amerikkalaisten moraalikäsitysten välisessä kamppailussa. Elokuvan juoni tekee käänteen jokaisessa opinkappaleessa johon taantuvan suurvallan poliitikot ovat tarttuneet. Jotenkin näin: Luontaisen ylivertaisuuden myötä poikkeusyksilöille lankeavaa valta-asemaa uhkaamaan nousee paha insinöörinero, joka käyttää koneistettua vääryyttä vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen horjuttamiseen ja tasa-arvon luomiseen. Tyyppi uhkaa myös ydinperheen onnea. Moinen hippi täytyy pysäyttää. XXL-koon teemoja löytyy ihan A:sta Z:aan: naisen asemaa, avioliittoa, itsenäisyyttä, vahvuutta ja kunnioitusta sekä kilpailua. Luotan käsikirjoittajien harrastavan pelkkää vapaamuotoista peliä amerikkalaisilla myyteillä, sillä kovin suoraa sanomaa en näillä tiedoillani tavoittanut. Incredibles-levyjä myydään täällä päin alennuksella, mikä harhauttaa siitä seikasta, että kyseessä on kyvykkään taiteilijajoukon eräitä dollareita maksaneen panostuksen tulos. Vesi- ja savusimulaation tai valonheijastuslaskennan tapaiset huipputekniset saavutukset ovat ihan kelvollinen lähtökohta prosessille, jossa fiktiivisten agenttien kekseliäisyyttä pilkkavat tuntemattomat agenttiparodiat inspiroivat evoluution kolmannen portaan: animaation, joka tässä vaiheessa on seulottu puhtaaksi kaikesta tylsästä. Juoni kulkee liukkaasti. Hahmot on riemastuttavasti piirretty. Osajako on suorastaan elämää suurempi saavutus: nenä-äänisellä lempeällä köriläällä on kaveri, jonka aivan Samuel L. Jacksonilta kuulostava ääni on mustista mustin. Virtuaalikameralla zoomaileva kuvaaja tuntee työkalupakkinsa joka sopen ja korostaa tilanteet hienostuneesti. Animaation ja lavastuksen yksityiskohtien viimeistely on huimaavaa. Lavastus tavoittaa viime vuosisadan puolivälin modernismiunelmien lakipisteen. Binääriset karikatyyrit paljastavat totuuden Americanasta. On graafiset lopputekstit Saul Bassin / Minä vakooja -tyyliin. Huonekalut ovat niitä joita valmistettiin vain yhteen maailmanaikaan. Ihmeperhe viettää lähiöelämää ihan Al Bundyn ja Homer Simpsonin naapurissa. Digitaalisilla kaduilla kulkevat autot ovat paksuinta amerikanrautaa. Suurkaupungin asunnoissa soi muodikas jazz. Vasiten tätä elokuvaa varten sävelletty agenttielokuvaswingi taasen on niin selkeää että sitä voi melkein katsella. Brad Bird elää menneillä vuosikymmenillä, joiden ylenmääräinen viehätys (mm. Ota kiinni jos saat, Men in Black, Down with Love ?) ilmentää vakavaa nostalgista juonnetta amerikkalaisessa mielenmaisemassa. Supersankareita, autoja, siirappisia filmejä - tätähän toki oli Amerikka parhaimmillaan, mutta kun taiteilijoiden on pakko ryhtyä nostalgisiksi, he soittavat kulttuurin kuolinkelloja. Myykää amerikkalaiset osakkeenne: siellä ei enää luoda uutta.
• Things to Come
  perustuu H. G. Wellsin alkuteokseen ohjaaja: William Cameron Menzies tuottaja: Alexander Korda valmistumisvuosi: 19??
  Taantumus ja Edistys kamppailevat kun ihmiskunta matkaa aikojen halki kohti uljasta tulevaisuuttaan tähdissä. Tämä elokuva - yksi kaikkien aikojen kunnianhimoisimmista - tuo tieteen kehitystä ja ihmiskunnan tehtävää koskevan ylevän sanoman, joka hakkaa pyrkimyksen talouden kasvattamiseen ja kansainvälisen kilpailukyvyn säilyttämiseen ihan 6-0. En ole aivan hurmaantunut maanalaisia kaupunkeja, ihmisiä avaruuteen laukovia kanuunoita, väistämätöntä maailmanhallitusta ja viisaiden johtajien hyvyyttä koskevista visioista, mutta siltikin: Eläköön! Tästä katsomiskokemuksesta on kiittäminen modernia maailmanihmettä archive.org:ia.
• ???: Bend it like Beckham (elokuva, Englanti)
  Menestyäksesi löydä oma lokerosi. Esimerkkitapaus: maahanmuuttaja-lesbo-tyttö-jalkapallo-elokuva. Parhaimmillaan kevyesti rullaava, kulttuurieroja ainutlaatuisella tavalla käsittelevä komedia, jota kuitenkin raskauttavat sivuseikkoihin keskittyminen ja hämmästyttävällä voimalla todennäköisyyksiä vastustava kliseiden kokoelma.
• Jonathan Glaser: Sexy Beast (elokuva, Englanti 2000)
  Aika mainio elokuva järjestäytyneen rikollisuuden eläke-eduista. Ben Kingsley tekee sitä, mistä hän on palkintonsa saanut. Ohjaaja taas liikkuu suvereenin lailla digitaalitekniikalla tehtyjen fantasia-ainesten, mustan huumorin, auringossa paistuvan petollisen ihmislihan ja rikollisten jääkylmän mielen välillä. Näistä hän valitsee aina sen, mistä elokuvan katsojat nauttivat eniten. Sen hän leikkaa yhteen niin, että mielenkiinto ei koskaan häviä. Super!
• Matti Hagelberg: Kekkonen (sarjakuva, Suomi)
  Edellinen sukupolvi traumatisoitui pahasti kaljupäisestä presidentistä. Hagelbergkään ei ole päässyt sen yli vaan raaputtaa kaiket päivät kartongista kallonmuotoja ilman mitään käsitystä hyötysuhteesta. Se on se taide, kiero huumori ja mielenvikaisuus. Noh, täytyyhän tunnustaa, että Hagelberg kokkaa kansainvälisistä ylä-, ala- ja sivukulttuureista melkoisen sopan ja panee puolet petäjäistä. On söpöä ja yhtä aikaa traagista. Yleviä sävyjä tapaillessaankin hän hihittää itsekseen. Pidän kuitenkin kaikkea Kekkoseen liittyvää syvästi elämänvastaisena. Ymmärtääkseen tämän syvällisellä tavalla tarvitsee vain vilkaista Juhani Suomea. Tässä on kyseessä Kekkosen kuolinpäivästä saakka valmisteltu megatuote jonka jokaista kuvaa on raaputettu vuoden päivät, jotta ne voitaisiin painaa tuuman paksuiselle paperille valtion tuella. Tällaiseen teokseen tartutaan vain kaiken ilon tukahduttavasta velvollisuudentunnosta. Hyvätkin ideat pilaantuvat, kun suomalaisissa sarjakuvakustantamoissa pidetään pipoja näin tiukalla. Herätkää!
• Elaine St. James: Helpota elämääsi, 1997 (alk. Simplify Your Life, 1994)
  Kirja on vanhentunut, erittäin amerikkalainen ja etuoikeutetuille suunnattu. Kun aineisto on saatu venytettyä äärimmilleen, kirja sisältää tasan sata ohjetta yksinkertaisen elämän tavoittelijoille. Yksinkertaisuus on kokonaan toinen asia kuin helppous. Useimmat ohjeista vaativat teräksistä tulkintaa ja timanttista soveltamista ennen kuin ne luovuttavat voittonsa. Eräät vinkit ovat suoran antisosiaalisia. Eräs parhaista ohjeista kuuluu näin: Korvaa nurmikko niittykukilla - silloin ei enää tarvita ruohonleikkuuta, eikä synny meteliä tai saasteita, vaan piha on kaunis ja luonnollinen ihan itsekseen.
• Levengood & Lindell: Ystävä sä lapsien anna villoja
  Dementoitunut nuorisomme puhuu; toisinaan perustavanlaatuisia totuuksia, toisinaan repäiseviä hauskuuksia ja toisinaan aika tylsiä juttuja. Arvatenkin L&L:n ensimmäinen kirja oli oikeasti hyvä ja tämä vain rahastusta. Lasten suusta kuulee totuuden jos lapsella on hyvät vanhemmat, joita kuunnella ja iloton kustannustoimittaja siihen päälle. Yleispätevä totuus on, että vain 20% mistään on yhtään hyvää. Ihmisten tehtävä on poistaa se 80% joka on roskaa ja välittää loput seuraavalle sukupolvelle. L & L:kin olisivat saaneet jatkaa juttujen keräämistä ja karsimista vaikka loppuikänsä. Itse asiassa heidän olisi pitänyt kerätä juttuja, lisääntyä välillä ja opettaa työ lapsilleen, jotka olisivat sitten opettaneet sen niksit omille lapsilleen. Seitsemännen sukupolven julkaisema kokoelma olisi jo lukemisen arvoinen. Tämä tässä on parempi suunnitelma kuin muurahaiskeossa istuminen ennätyskokoelmaan pääsemiseksi; kuitenkin vain toiselle näistä on löytynyt toteuttajia.
• Elä tai lue! Myrkkyä sielulle. Teoksia, jotka eivät pelastaneet ketään itsemurhalta ja jotka on siitä syystä asetettu pysyvästi mustalle listalle. Harjoita itsehillintää.
• Michel Houellebecq: Elämä ja tuotanto. Kirja nimeltään Alkeishiukkaset on viime aikojen pahimpia asioita kaikki alat mukaanlukien. Silti koen kirjailijan houkuttelevaksi kuin olisin Klonkku. Tämä ei pääty hyvin. Varokaa!
• Tunnustuksien luola (nettisivu). Tunteita kuohuttava ja siksi kai myös riippuvuutta aiheuttava nettisivusto, jonka ulkoinen vaikutus on yksinomaan kielteinen: unohtamalla ne asiat, joista ihmiset tuntevat itsensä ylpeiksi ja keskittymällä häpeällisiin, se luo vääristyneen mielikuvan rupisesta, perverssistä ja säälimättömästä maailmasta. Näin se kuluttaa luottamusta toisiin ihmisiin, syventää kytevää alakuloa ja edistää toimintakyvyn katoamista. Koska palvelu on nimetön ja suosittu, se antaa kelpo tilaisuuden vähämieliselle teekkarihuumorille. Tunnustuksien luola näyttää elämän toivottomimman puolen mutta ei kuitenkaan tarjoa mielekästä keinoa asioiden tilan parantamiseen, mistä syystä sen sisältöön ei ole viisasta kuluttaa aikaa.
• Ilta-Sanomat ja Iltalehti. Päivän agitaatio! Pehmopornoa koko perheelle! Tai ainakin alaluokalle suunnattua halpamaista ihmisten ärsyttämistä ja äärilaidan politiikkaa. Kuvitellaanpa, että kohtaisit kassajonossa kaksi siamilaista kaksosta, jotka huutaisivat sinulle: seksiä, vihaa, pelkoa, kuolemaa! Sinä normaalina ihmisenä sanoisit: kertokaa lisää! Mutta hepä sanoisivat: ei vaisinkaan! Jos olisit edelleen järjissäsi, sinä löisit heitä ennen pitkää. Esimerkiksi Ilta-Sanomat on selvästi päätoimittajansa näköinen tuote, mikä on ikävää jos päätoimittaja näyttää kiimaiselta hilleriltä.
• Demi ja Cosmopolitan. Visuaalisen alan tietotaitoni riittävät tunnistamaan niin tökeröt kuvamanipulaatiot jo kaukaa. Lääketieteellisen teoriani mukaan anoreksia on tartuntatauti joka leviää kirjaston Cosmon välityksellä. Olisiko tyttäresi mieluiten terve?
• Errol Morris: Fog of War (elokuva, USA 2003)
  Dokkariguru Errol Morrisin ylellisessä filmissä tentataan kylmän sodan kuumimpina päivinä Valkoisessa talossa vaikuttanutta Robert McNamaraa. Tämä hikipinko ja Kennedyn lellikki hääräsi myös Maailmanpankissa ja Fordin johtajana. Heltta tutisten hän antaa meille nyt 11 oppituntia:
  1. Asetu vihollisesi kenkiin. Osa ongelmaa on: miten vastapuoli voi säilyttää kasvonsa?
  2. Järki ei meitä pelasta. Ihmiset ovat kyllä järkeviä mutta järjellä on rajansa. Kuuban ohjuskriisistä selvittiin onnella. Ydinaseiden merkitys on, että yhdellä ihmisellä on kansojen tuhoamisen kyky. Ihmiset ovat erehtyväisiä. On ajateltava konfliktia, sotaa, ydintuhoa - sitäkö haluamme?
  3. On jotakin muutakin kuin oma itse. Sellaista kuten arvot ja vastuu yhteisölle. Filosofit puhuvat näistä.
  4. Maksimoi tehokkuus Analyyseillään McNamara myötävaikutti siihen, että sotaa voitiin käydä tehokkaasti. Entistä useammat sotilaat voitiin lähettää itsetuhoon. Sata tuhatta siviiliä voitiin polttaa palopommeilla Tokiossa, sillä se oli suhteellisesti ottaen tehokasta.
  5. Suhteellisuuden pitäisi olla ohjenuora sodassa. Palopommitettuun Japaniin pudotettiin ydinpommeja, mikä oli joidenkin mielestä suhteetonta. Pommittamatta jättäminen olisi merkinnyt omien sotilaiden kuolemaa ja ehkä sodan häviämistä; sotarikosta. Mutta olisimmeko vetämässä jotakin rajaa, jos samoin olisi tehty meille itsellemme? McNamara sanoo myös: Jos siellä on suo ja täällä vetelä, niin mieluiten hän on menemättä.
  6. Hanki tiedot Puoli vuosisataa sitten autoliikenne murhasi kymmeniä tuhansia ja vammautti satoja tuhansia vuosittain. Mistä se johtui? Tietoa ei ollut ja ne oli hankittava. Tutkimuksen johti siihen, että turvavyöt tulivat. Niiden käyttö pelastaisi teoriassa yli 20 000 henkeä joka vuosi. Silti juuri kukaan ei vapaaehtoisesti halunnut niitä käyttää - mitä johtopäätöksiä tästä on vedettävä koskien edistystä ja vapautta?
  7. Sekä se mitä uskot että se mihin näet ovat usein molemmat väärässä. Joukkoharha ja stressi aiheuttivat väärän hälytyksen sotalaivalla, ja sen seurauksena käytiin sotaan. Me näemme sen, mitä haluammekin nähdä. Amerikkalaiset näkivät Vietnamissa kylmän sodan elementin. Vietnamilaiset näkivät käyvänsä sisällissotaa Kiinalaisia vastaan itsenäistyäkseen. Vietnamilaiset näkivät amerikkalaiset miehittäjinä, imperialisteina ja orjuuttajina.
  8. Ole valmis arvioimaan perustelusi uudelleen. Jollei pysty vakuuttamaan toisia tekojensa oikeutuksesta, täytyy olla valmis arvioimaan itsensä uudelleen.
  9. Hyvien asioiden takia on ehkä tehtävä pahuutta. Ainakin kenraali Curtis LeMay pystyi tekemään kaiken mahdollisen hulluuden oman maansa puolesta. Ehkä on myös tapettava vauvansa polttoitsemurhassa sotaa vastaan protestoitaessa.
  10. Politiikassa ja ehkä myös muussa elämässä pätee sääntö: Älä koskaan sano ei koskaan. Äläkä koskaan vastaa esitettyyn kysymykseen, vaan vastaa siihen kysymykseen minkä itse haluaisit sinulta kysyttävän.
  11. McNamara väittää: Ihmisluontoa ei voi muuttaa Silloin sodat eivät lopu. Silloin myös sota on ikuisesti monimutkaisempi kuin ihmisluonto pystyy ymmärtämään. Täydellisen tiedon puuttuessa tehdään väistämättä virheitä ja ihmisiä tapetaan tarpeettomasti.
  Amerikan yllä leijuu ikuinen henki. Wilsonin jälkeen se puhuu Viimeisestä sodasta, joka vielä on sodittava, jotta lopullinen rauha tulisi. Henki puhui McNamaran suulla ja puhuu vielä nykyäänkin. Esimerkiksi George W. Bush käyttää puhuessaan täsmälleen samoja sanoja kuin presidentti Johnson. Muutos on näennäistä...
• Markku Koski: Äskeiset esseet
  Pettymys. Kirjoittaja hosuu joka suuntaan, ei oikein tunne aiheitaan, ampuu hutia tai jättää loogisia aukkoja. Nimenpudottelua (nimistä kiinnostavimmat: Guy Debord ja Herbert Spencer). Tylsää pohdiskelua postmodernin olemuksesta. Popkulttuurin pähkäilyä. Reikäpäinen kiinnostus julkkisjuoruihin, ikään kuin sellainen kiinnostaisi ketään jolla on Internet. Älä lue.
• Bileet Tornissa toim. Heikki Valkama (kirja, Suomi 2002)
  Parin vuoden takainen tallenne siitä, miltä kuulostaa kun nuori älymystö täyttää vatsaansa Hotelli Tornin kabinetissa. Paikalla oli taloustieteilijä Markus Jäntti - kullanarvoinen pakana, kotimainen Paul Krugman, mies joka yksin täyttää ammottavaa aukkoa kotimaisessa mediassa, tyyppi joka tuntee asiansa ja tietää mihin se ei enää riitä; kaikkiaan mies joka ansaitsee ihailuni. Keskusteluun otti osaa kaikkitietävä Jukka Relander, joka pääsi loistamaan kun Nevanlinna ei häikäissyt vieressä ja käyttikin tilaisuutensa tuottamalla eniten puhetta koko porukasta. Mukana oli puoluettani toisinaan hieman huolestuttavalla tavalla edustanut Rosa Meriläinen, joka ei ehkä olekaan niin pihalla kuin luulisi. Teemu Mäki vaikutti kiihkeältä ja skarpilta joskaan ei aivan asioista perillä olevalta. Sittemmin ämmäinlehtirunoilijaksi ryhtynyt Arno Kotro esiintyi yllättävästi sivistyneenä filosofina; oikeamielisenä, mutta loppujen lopuksi ikävystyttävänä. Kaarina Hazard esiintyi oikein kunniakkaasti. Tomera Kirsi Pihakin jäi tässä keskustelussa varjoon. Mukana oli myös pari tuntemattomampaa kansalaisaktivistia sekä teatterin ja talouden tekijää. Huomasin kirjan edelleen ajankohtaiseksi. Pelaajat löivät palloa minulle arvaamattomista kulmista ja tuottivat tiivistä tekstiä. Lopulta he paljastivat oman tietämättömyytensä, mikä jännittävällä tavalla viittasi kohti kartoittamatonta ja antoi lukijan kantaa osan taakasta. Kaiken muun hyvän lisäksi kirja on alle parisataa sivua pitkä. Tällaisella kirjalla voisin kuvitella yläasteen äidinkielen opettajien saavan ihmeitä aikaan.
• John Carpenter: Ghosts of Mars (elokuva)
  Muistutus John Carpenterin meihin kaikkiin toivoa valaneen elämän surkeasta loppuvaiheesta.
• ???:Getaway (elokuva)
  Sam Peckinpahin kyynisestä maailmasta kertovan elokuvan uudelleenfilmatisointi on kyynisempi hanke kuin edes Peckinpah osaisi kuvitella. Sen pää- ja sivuhenkilöt ovat kaikki vastenmielisiä eikä sillä ole taiteellista tasoa.
• Brett Ratner: Punainen lohikäärme (elokuva, USA)
  Thomas Harrisin kirjan toinen filmatisointi; sekundaa myös taiteellisessa mielessä. Tuottajamoguli Dino De Laurentiisin Mid-Assin kosketus kai muuttaa paskaksi kaiken mihin hän tarttuu. Niinpä Michael Mannin versio on se joka kannattaa nähdä.
• Joel & Ethan Coen: Ladykillers (elokuva, USA)
  Onko tosiaan olemassa Ladykillers-niminen brittiläinen elokuva 60 vuoden takaa - vai onko se, jälleen kerran, yksi näiden yli-ikäisten yliopistopoikien ylimielisistä kusetuksista? Veljekset eivät edelleenkään tee mitään merkityksellistä, mutta tämäkin on kyllä täydellisen puhdas harjoitelma maailmasta kadonneessa näytelmäelokuvan tyylilajissa. Veljesten tapaan se on hieman viisto ja sijoitettu jonnekin kummalliseen etelävaltiontapaiseen. Viimemainitusta johtuen siinä soitetaan myös parempaa jeesusmusiikkia kuin täällä Pohjolassa ikinä kuulee. Elokuva on hyvä, mutta hyvä ei riitä.
• Enki Bilal: Immortal (euroelokuva)
  Omimmat sarjakuvansa Bilal sijoitti pehmoscifitulevaisuuteen, joka oli joko niin omaperäinen tai niin iskevinä kuvina välitetty, että sen siemenestä sikisi mm. Stargate-elokuva ja TV-sarja. Koska Euroopassa asiat ovat toisin, sarjakuvataiteilijan osa-aikahomma elokuvaohjaajana on mahdollinen. Se ei välttämättä ole kaikkien parhaaksi. Bilal esimerkiksi tyylittelee kohtauksia niin, ettei tiedä onko kyseessä unijakso. Päähenkilö puhkeaa tämän tästä runouslainoihin, hänen kaverinsa on luojajumala ja naisensa rakastuu raiskaajaansa (tyttö näet sattuu itsekin olemaan kosminen astia ja siten hieman ymmärtämätön seksijutuissa). *Ohh...* Tietotekniikan kehitys tekee mahdolliseksi yhtä ja toista - lähinnä sen, että ihmiset kuvittelevat nyt pystyvänsä luomaan ihmishahmoja. Tämän filmin digipökkylät ovat käsikirjoituksen mukaan robotteja, joten eräänlaisia puutteita saisikin odottaa, mutta ukkelit on kuitenkin tehty niin heikosti, että filmi näyttää paikoitellen Pleikkarin välianimaatiolta. Nikopol-trilogia oli ihan hauska satu, mutta elokuvassa ei ole hurraamista. Höhlä tulevaisuus, höhlä poliittinen näkemys, höhlä juonirakenne, höhlät henkilöt. Pöh.
• David O. Russell: I [sydän] Huckabees (elokuva, USA)
  Elokuvissa näkee toisinaan innovatiivista yritystoimintaa, kuten The Gamen viihdealan yritys tai tämäkin "eksistentialistinen etsivätoimisto". Dustin Hoffman ja Lily Tomlin ovat näissä rooleissaan elämää suurempia. Filmi sisältää paljon hauskaa ja reilusti doksan mukaista pointtia. Elokuvan lähtökohta on suorastaan elämän suudelma; kohottava ja riemastuttava. Kuitenkin filmi lopulta putoaa pierevän ihmislihan tasolle. Filosofian sijaan aletaan etsiä jupeille sopivampaa ihmissuhteessa olemisen tapaa. Ehkä tästä filmistä silti jää jäljelle jonkinlainen amerikkalainen poliittinen metafora?

  Yleisesti ottaen näyttää siltä, että aina kun jonkun ihmisen sanotaan ajattelevan, hänen aikaansaannoksensa jää varsin vähäiseltä. Elokuvaan kannattanee siis suhtautua kuin pelkkään elokuvaan eikä niin kuin se olisi ajattelijoiden puhujankoroke.

• Quentin Tarantino: Kill Bill vol. 2 (elokuva, USA)
  Tarantinon perverssiys käy ilmeiseksi kun ykkösosan koreat kulissit katoavat. Ohjaaja saa tahtomattaan aikaan vahvat vieraantumisefektit silmiinpistävillä kameranliikkeillä, soittamalla vanhojen ninjafilmien tunnareita kesken kaiken, heittämällä sekaan japanin kieltä puhuvan teatraalisesti elehtivän gurunkuvatuksen sekä litroittain aivan sairasta väkivaltaa. Edes Uma Thurman ei ole nainen minun makuuni. Ja kun Thurman kaivaa vastustajaltaan silmän päästä paljain käsin, sielunsa korvilla voi kuulla ohjaajan hirnuvan kameran takana vähäjärkisten lailla.
• Peter Jackson: Bad Taste (elokuva, Uusi Seelanti)
  Kiitettävää penninvenytystä ja kiva nörttihahmo (jota esittää kai ohjaaja?). Sisäsiittoisen maan peräkammareihin suunnattua idiotismia. Ei minun makuuni.
• ???: Amityville Horror (elokuva, USA 1979)
  Neljännesvuosisadan takaista hupsuttelua. Perhe asettuu taloon, jonka omistussuhteet ovat aika pirun epäselvät. Manaajan jälkeisenä aikana tällekin viritykselle oli kysyntää. Rod Steiger purkautuu kuin tulivuori. (Omassakin asunnossani on tutkimaton kellari, kärpäsiä ja outoja hajuja. What gives?)
• Michael Mann: Collateral (elokuva, USA 200?)
  Miami Vicen luojan liukas rikoselokuva, jossa pukumiehet hurjastelevat autoilla ja laukovat toisiaan kohti automaattiaseilla, jotka kiiltävät neonvaloissa. Michael Mann on valjastanut ammattitaitoisen, monimutkaisen koneiston ja tekee hienoimpia elokuvia tässä ajassa, tällä planeetalla. Selkeä draaman kuvio väijyy toimintaelokuva-trillerin varjoissa. Hahmonkehitys, romanssi ynnä muu mahdoton näyttää sopivan kehikon sisään ongelmattomasti, kuten auton romuttaminenkin juonenkäänteen merkiksi. Filmin keskustassa on rikollisuuden kiinnostavin asia: psykopaatti. Varsin sukkelasti päähenkilö purkaa vastustajansa vajavaisuuden samalla tarkkuudella kuin viimeinen sukupolvi psykologeja. Sankari tietää, että ihmisten ymmärtämiseen tarvitaan tunteita, joita kaikilla ei ole. Tämän elokuvan ymmärtämiseen puolestaan tarvitaan ehkä kiveksiä. "Kreegah!" ---Tarzan, apinamies.
• Quay-veljekset: Krokotiilien katu (animaatio)
  Tyypit tekevät ruosteesta ja pölystä jotakin ihan omaa - jolloin lopputulos on meidän muiden mielestä tietenkin täysin käsittämätön. Täydet pisteet omaperäisyydestä.
• Oliver Stone: Comandante (dokumenttielokuva, USA)
  Multimediakokonaisuus, jossa Oliver Stone kysyy, Fidel Castro puhuu, tulkki kääntää ja suomentaja tekstittää, minkä jälkeen Stone etsii vielä jonkun assosioaation filmiarkistota. Ja tällaiseen kaistanleveyteen venyy aivan perinteinen elokuva. Kunpa koulussa olisi tällaista! Haastattelu on kuitenkin vain niin hyvä kuin haastattelija. Eikä kuvausryhmän varmaankaan olisi annettu poiketa sivukaduille, jos Stonea sellainen ensinkään olisi kiinnostanut.
• Akira Kurosawa: Ran (elokuva)
  Nykyaikaisen tekniikan ansiosta Sensei palaa haudan takaa viihdyttämään meitä. Sensei teki filmeistään hitaita ja kauniisti sommiteltuja. Kuitenkin ne näyttävät miellyttävän enemmän meitä kuin Kurosawan maanmiehiä. Shakespearen eeppinen tyyli sopii kuitenkin parhaiten kaikkein suurimmille valkokankaille. Raskaasti meikattu pääosan esittäjä on ottanut liioitellut eleensä mykkäelokuvien ajalta asti.
• Alexander Payne: About Schmidt (elokuva, USA)
  Tämä on Alexander Paynen aiempi filmi, jossa hän leikittelee ja verryttelee viimeisimpien kolmen vuosikymmenen ehkä merkittävintä elokuvauraa käynnistellessään. Elokuvan pääosassa on itseoikeutetusti Jack Nicholson. Ennen niitä 30 vuotta Nicholson oli keskeisin kasvo joukossa elokuvia, joissa yritettiin kartoittaa ihmisten selviytymisen mahdollisuuksia ns. "täydellisen elämän" kaavasta irtautumisen eri asteissa. About Schmidtin leikkaaja kuitenkin poisti filmistä ne metrit, joissa tätä kunniakasta menneisyyttä muistetaan suoraan: siinä kohtauksessa baarin tarjoilija toteaa Nicholsonille, ettei firmassa ole tapana mukautua asiakkaiden toiveisiin; vanhana Nicholson suhtautuu tilanteeseen nuorta anteeksiantavaisemmin. Hollywood on antanut Nicholsonille anteeksi moninkertaisesti naisen elokuvauran mittaisen kulutuksen ja nyt Jaska antaa meille rupsahtaneen habituksensa kokonaisuudessaan. About Schmidt on hieman karikatyyrinomainen ja etäinen, mutta aiheen valinta antaa tekijöiden spektristä aavistuksen, ja joka tapauksessa filmi etenee alueille, jotka nykyään jäisivät kulkematta.
• Alexander Payne: Sideways (elokuva, USA)
  Tarina Ytmin ja Atmin veljeydestä. Ylemmän tason mies likoaa mieshormonissa. Hänen tavoitteensa on selvä ja aina pysyvä. Se täytyy saavuttaa yhä uudelleen, eikä esteitä ole. Homma ei maksa mitään eikä huvi kai lopu koskaan. Silti Atmi on hänen ystävänsä. Atmi on ehtinyt kehittää häpeää, ahdistusta, korviketta, tietoa, loisteliasta taitoa, myötätuntoa ja alkoholismia. Tämä elokuva on erittäin hyvä. Sen kohtaukset kohoavat elämän tason yli. Eräässäkin loistokkaassa kohtauksessa kyrvän ohjastama Ytmi kertoo Atmille kohtalostaan siihen tapaan että Minun on nyt mentävä, etkä sinä voi tätä kohtaloa koskaan ymmärtää, Tonto. Se on ylivertaisen huvittavaa. Parhaat elokuvat ovat kivuliaita. Sideways on kivulias ja lisäksi hauska. Kubrick ei koskaan ymmärtänyt tehdä tällaista kultaa.
• Q.T.: Kill Bill vol I (elokuva, USA)
  Tämän tunnustan: Kill Bill on täydellisintä elokuvataidetta. Uskokaa pois, huippu on saavutettu. Maailman asioista joko ensimmäiseksi tai sitten toiseksi elokuvallisin on se, kun ihmisvartalo vahingoittaa toista (se toinenkin on K-18). Kill Billissä on kaikki mikä voi filmillä näkyä: kuvien rinnastus, vartalon liike ja sen vääristyminen iskusta, kirkas Kodacolor-punainen veri. On tunteista selkeimmät: sankarin ja hänen vastustajansa pelkistetty vuorovaikutus joka päättyy kuoleman irvokkuuteen. Kun Quentin Tarantino polttelee marihuanaa viimeviikkoiset kalsarit jalassa ja katselee virttyneeltä videonauhalta hämäriä aasialaisia halpissarjoja, kelvottomasta kantajastaan piittaamatta aivo kytkee ristiin, yhdistää näkyjä toisiin ja tuottaa uusia kuvia. Mieli, joka ei koskaan ollut terävimpiä, ei erottele, luokittele, korosta tai karsi, vaan kaikki pääsee aivoon tallentumaan, ja siitä aivo rakentaa kuvia. Elämä on pehmeää Tarantinon TV-tuolin sylissä ja kohtalon piikkejä on helppoa vältellä. Ärsykkeiden virta nostaa huomiokynnystä. Jos pää on kuin alasin niin jäljen siihen jättää vain raskain pajavasara. Tarantinon aiheet ovat sitä luokkaa että paksukalloisintakin vähän vihloo, kuten esimerkiksi raiskaus. Täysin häikäilemättömästi, toki kuten parhaat taiteilijat, Tarantino siirtää kuvansa filmiruuduiksi, ja amerikkalainen elokuvakoneisto tekee siirtymästä puhtaan. Tarantinon alaisuudessa kuvaaja Robert Richardsonin ei tarvitse vaivautua yhtenäisyyden tai uskottavuuden takia, vaan koska hän ja tekniikka ovat yhtä, hän käyttää kameraansa sen omilla ehdoilla ja ottaa selvää siitä, mitä elokuvakamera tekee mutta maailma ei. Kill Bill on siis parasta mihin elokuva pystyy. Se ei ole kaikki elokuvataiteen paras; se tyhjentää kyllä kaiken mikä näkyy, mutta ei täytä katsojaansa. Jäljelle jää ontto vaikutelma, jonka ansiosta ymmärtää, että elokuva on enemmän kuin elävät kuvat.
• Markku Ojanen: Onnen etsijät (kirja)
  Tamperelaisen professorin kokoelma onnesta puhuvia aforismeja ynnä niistä kumpuavaa vapaata assosiointia, keskittymiskyvytöntä filosofointia sekä kirjan parhaan, vaikkakin hajasijoitetun osan muodostavaa tutkimustulosten esittelyä. Valitettavasti Ojasella on levitettävänä myös Jumalaa koskeva ilosanoma, johon hän turvautuu kun onnen saavuttaminen näyttää ylivoimaiselta. Onnen voi siis löytää heti kun uskoo ihan kaiken mitä sanotaan. Tällainen johtopäätös vie yhä kauemmas siitä mainitusta onnesta, jonka saavuttaminen oikeastaan olisi kovin tärkeää. Älkää siis lukeko tätä kirjaa vaan etsikää mieluummin ankarampien tyyppien tekosia. Kyllä Ojanenkin näyttää löytävän heinäsuovasta jotakin; hän esimerkiksi muodostaa ytimekkään luvun kolmen ajatuksen kaanonista: 1. "Onneen vaaditaan kolme asiaa: jotain tekemistä, joku jota rakastaa ja jotain mitä toivoa", sanoo Yvonne Printemps, ranskalainen laulaja ja tanssija. 2. Sosiologi Mary Clarkin mukaan ihmisen perimmäiset pyrkimykset ovat autonomia, läheisyys ja mielekkyys. 3. "Onnen myyri on se miesi / Kellä oma tanner on / Ystäväinen vieressänsä, Povel kalliin synnyinmaan", kirjoitti Aleksis Kivi. Kirja on taitettu klassisen kauniisti ja kevyesti mutta tiedonvälityksen kannalta kunnianhimottomasti.
• Lost in Translation (elokuva, USA)
  Verenvähyyttä poteva romanssi kaupungissa, joka parhaiten edustaa vuosituhannen vaihdetta (Menneisyys on Pariisissa ja Venetsiassa; tulevaisuus jossakin Kiinassa ja Brasiliassa). Popmusiikkinostalgiaa edelliselle sukupolvelle. Bill Murray liioittelee, mutta se viehättää prinsessaparkaa.
• Shadow of the Vampire (elokuva)
  Kiva metafilmaattinen käsikirjoitus mutta kamala toteutus. Miten nämä Malkovichin ja Dafoen kaltaisten starbojen roolijaot oikein järjestyvät?
• Signs (elokuva, USA)
  Jälleen oikea elokuva. Taiteilijan käsialaa - vaikkakin sitten hieman huteraa. Kauniita hiljaisia hetkiä. Painostava ilmapiiri. Toisaalla ylenmääräistä tyylittelyä ja kummaa idän uskonnollisuutta. Eikä hirmuisia ufomiehiä pidä ikinä näyttää silmästä silmään kirkkaassa päivänvalossa.
• Red Planet (elokuva, USA)
  Yksi kaikkein huonoimmista elokuvista.
• Ghosts of Mars (elokuva, USA)
  Toinen kaikkein huonoimmista elokuvista. John Carpenterin elämänura on surullinen juttu.
• Futuro-mediapläjäys: kirja "Futuro - Tulevaisuuden talo menneisyydestä" toim. Mika Taanila & Marko Home (2003) + dokumenttifilmi "Futuro - Tulevaisuuden olotila", ohj. Taanila (1998)
  60-luvun designin kulttiesineeksi muodostuneen suomalaisen muovitalon vaiheissa on kaikki klassisen komediaelokuvan ainekset, joihin jonkun tulisi tarttua. Hiukan pakottamalla juttu sopii vaikka millaiseen draaman kaareen:

  ALKUASETELMA. Hieman jalat maasta kulkeva arkkitehti Matti Suuronen saa tehtävän: hänen tulee suunnitella ökyisä hiihtomaja.

  ASETELMA KEHITTYY. Rationalistiseen "puhtaan matemaattiseen" ellipsimuotoon perustuva suunnitelma osuu sattumalta yhteen maailmalla kukoistavien avaruusfantasioiden kanssa. Archigram-ryhmä, Kisho Kurokawa ja Bucky Fuller ovat jo kuvitelleet sarjavalmisteisia rakennuksia. Ihanne on talo, joka voidaan heittää helikopterilla minne tahansa ja rypistää käytön jälkeen roskikseen.

  ENNAKKOAAVISTUS. Futuro voidaan kyllä sijoittaa minne tahansa, mutta minnekään se ei oikein sovi vaan jököttää maisemassa kyrvän lailla. Sen tilat ovat epäkäytännölliset. Se ei ole kovin kevyt tai kestävä, eikä varsinkaan halpa.

  RATKAISEVA KÄÄNNE. Valmistajalle alkaa kuitenkin virrata ilopillerin näköistä taloa koskevia kyselyitä. Lehdet kirjoittavat ufotalosta. Ryhdytään laatimaan lisenssivalmistussopimuksia. Andy Warhol käy kylässä. Christo panee talon pakettiin, tietenkin. Hugh Hefner näkee hökötyksen käyttökelpoisena omiin tarkoituksiinsa, tietenkin. Omituinen saksalainen taiteilija toteuttaa Futuron avulla visioitaan, joiden seksuaalinen sävy käy yhä ilmeisemmäksi. Parempien piirien seurapeleissä väitetään Futuron muuttuvan "topeliaanis-runebergiläisen perinteen hylkääväksi eksistentiaalisen katseen kohteeksi, joka luo kaikuja paluusta kohtuun..."

  PILVIÄ TAIVAALLA. Lisenssivalmistusneuvottelut ryssitään. Samoin markkinointi: taloa on kaupiteltu rahvaalle, jolla ei ole rahaa sitä ostaa, ja kun tavikset ovat rampanneet Futurossa kuin roomalaisella tiellä, ei sen omistamisessa ole porvareillekaan mitään kerskailemisen aihetta.

  TOIVON PILKETTÄ. On siis tehtävä vieläkin rumempia muovitaloja, joista jotkut päätyvät snagareiksi. Muutama saadaan kaupaksi itään, jottei kukaan luulisi että Neuvostoihmisellä menee heikosti.

  TUHO. Lopulta öljykriisi tekee hullutuksesta lopun. Futuro joutuu hunningolle, päätyy pornoelokuvan aiheeksi (ns. "siltaslainen pornografinen imperatiivi"...) ja kuskataan kaatopaikalle, jossa se mätänee epäarvokkaasti, kuten synteettiset materiaalit usein tapaavat. Unelma ei kuitenkaan suostu kuolemaan, vaan vielä vuosienkin päästä vaivaistalo Futuro putkahtalee zombiena esille mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Eräänä talvena joukko köyhiä virolaisia lapsia palelee loskassa vastaanottaessaan tutunnäköisellä lentävällä lautasella saapuvaa Avaruusjoulupukkia.

  EPILOGI. Kaikesta huolimatta Futuro löytää lopulta oman paikkansa. Ei suuresta maailmasta äveriäitten poikamiesten ja nirppanokkaisten valokuvamallien seurasta, vaan niinkin epätodennäköisestä paikasta kuin Uudesta-Seelannista. Jokin sikäläisten saaristolaisten sisäsiittoisessa geeniperimässä aiheuttaa sen, että ihmiset hurmaantuvat Futuroon ikihyviksi. Avaruusajan huonekalut tosin korvataan karvalankamatoilla, kukkatapeteilla ja puutarhatontuilla. Ohikulkevissa autoissa ei ole turbiinimoottoria, aviomies ei käy töissä rakettirepulla, eikä vaimokaan jää kotiin pyykkäämään ultraäänipesukoneella ja ottamaan osaa digi-TV:n visailuihin. Yritykset päätyvät tuhoon, ydinvoimalat räjähtävät; haaveet kaatuvat, avaruusraketeista tulee suutareita. Futuroltakin nuoruuden kuvitelmat jäävät saavuttamatta kun arki vie voiton. Mutta taru ei ole lopussa. Futuro elää! Ei kukoistaen vaan nilkuttaen. Epätodennäköinen suomalainen design-ihme on lopulta täyttänyt joidenkin ihmisten tarpeen. Siitä ei tullut playboyn huvilaa vaan joidenkin koti. THE END.

• Clerks (elokuva, USA)
  Äärimmäisyyksien tavoittelu ja sidekickin huono näyttelijäntyö heikentävät tätä oikein hauskaa ja karismaattista elokuva, jolla on ihailtava hyötysuhde: budjetti oli $70000.
• Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus (äänikirja)
  "On kyseessä rikoksista pirullisin. Murhako? Uii mösjöö - murha, vastasi Puaroo..."

  Arkkityyppinen sarjamurhaajatarina: sankari yrittää profiloida pirullista murhaajaa, joka kiusaa häntä pilkallisin viestein huitoessaan tylpiksi havaittavilla esineillä ja samalla kello tikittää painostavasti. Ei sisällä politiikkaa, sen sijaan on ylenpalttista koristeellisuutta.

  Lars Svedbergin tumma ääni hakeutuu tyhjien teatraalisten kikkojen suuntaan eikä tietenkään aina erottele henkilöitä riittävästi.

• Audition (elokuva, Japani)
  Japanilaismies uskaltautuu seksuaalisuuden erämaasta hieman rehevämmille seuduille - jossa jyllää seksuaalisuuden villinorsulauma valepuvussa.

  Hienovaraisesti alkava elokuva päättyy täydellisen kuvottavasti. Kieroa touhua. Pidättyviä kuvasommitelmia "Merry Christmas, Mr. Lawrence"-filmiin verrattavaan harvinaiseen tapaan. Onnistuneita tavallistehosteita.

  Käsitykseni japanilaisista on, että heillä on kauniit silmät mutta he ovat hulluja. Syy liittyy jotenkin seksiin, hallitseviin äiteihin, poissaoleviin isiin, minuuden riistoon, konfliktien välttämiseen, tiukkaan järjestykseen, Hiroshima/Nagasakiin, ydintuhon uhkaan sekä MacArthurin suorittamaan kuohintaan...

• David C. Korten: Elämä kapitalismin jälkeen - Maailma yhtiövallan kaaduttua
  Kapitalismi on syöpä ja Korten on lääke! Ainakin tri Kortenin tätä edeltänyt kirja lienee viime vuosikymmenen keskeisiä alalta, jota on nimitettävä globalisaatiokritiikiksi. Kyse on esimerkiksi tällaisista:

  Maailman suurin vähittäismyyntiketju, amerikkalainen Wal-Mart työntyy kaikkialle. Se väittää synnyttävänsä uusia työpaikkoja, mutta avatessaan uuden myymälän se aiheuttaa niin paljon konkursseja pienemmille kilpailijoilleen, että jokaista syntynyttä työpaikkaa kohden työpaikka itse asiassa häviää 1,5 ihmiseltä. Wal-Martilta töitä saaneetkin joutuvat luopumaan elämänsä vakaasta perustasta: heidän työnsä on vastedes osa-aikaista, vailla valtaa ja siitä maksetaan surkeaa palkkaa - kunnes isokenkäiset lopulta antavat kevytkenkäisesti monoa tarpeettomimmille. Jahka ylivertainen jättiläinen on murskannut pienet paikalliset kilpailijansa ja saavuttanut monopoliaseman, se nostaa hintansa pilviin.

  Ja se, lapsukaiset, on kapitalismin henki. Wal-Mart on toki saavuttanut asemansa valmistamalla tuotteensa Kiinassa ylivertaisen tehokkaasti, kuljettamalla ne poikkeuksellisen liukkaasti ja pusertamalla toimittajilta ennennäkemättömiä määräalennuksia - siis olemalla kaikin puolin paras ja menestyksensä ansainnut. Wal-Martin halvoista hinnoista olisikin varmasti loppujen lopuksi enemmän yleistä hyötyä kuin työpaikkojen haihtumisista haittaa ja kaikki olisi kivasti - jos Wal-Mart olisi vain yksittäinen tapaus, jos kaikilla miljoonilla työttömiksi joutuneilla riittäisi enää rahaa jäljelle jäävien kauppiaiden pinnalla pitämiseen, jos maailmanlaajuinen talouslama ei vaanisi kulman takana ja jollemme kaikki joutuisi polvillemme järjestelmän sivutuotteena aiheuttamassa ilmaston romahduksessa.

  Kortenin mukaan vallitseva kapitalismi onkin aivan toinen asia kuin markkinatalous. Adam Smithiltä periytyvä teoria yleiseksi hyödyksi koituvista markkinoista sisältää lukuisia oletuksia, joiden toteutumisesta huolehtimiseen kenelläkään ei näytä olevan voimia tai kiinnostusta.

  Teoria olettaa, että ostajat ja myyjät ovat niin pieniä, etteivät ne voi yksin vaikuttaa markkinahintoihin - mutta nykytodellisuudessa megayhtiöt kankeavat järjestystä lakimiesarmeijoilla, lahjonnalla, monopoleilla, kartelleilla ja mediavallalla.
  Teorian mukaan kaikki informaatio on yleisesti saatavilla eikä liikesalaisuuksia ole - yhtiöt kuitenkin pyrkivät aktiivisesti mm. salaamaan tuotteiden terveysvaikutuksia, tukahduttamaan vastaväitteitä, hämärtämään kuluttajien saaman tiedon merkityksiä omaksi edukseen sekä väärinkäyttämään patentti- ja tekijänoikeuslakeja.
  Teoriassa myyjät vastaavat kauppatavaroidensa kaikista kuluista ja lisäävät ne myyntihintaan - todellisuudessa minä saastutan mutta sinä kärsit. Yhtiöt saavat myös verohelpotuksia ja muita tukiaisia, jotka vääristävät hintoja. Veronmaksajien piikkiin saatetaan rakentaa toimitiloja yritysten houkuttelemiseksi. Esimerkiksi tupakan myynti aiheuttaa julkisen terveydenhuollon kuluja, samoin työturvallisuuden laiminlyönti. USAssa yksityisten yhtiöiden toiminnasta koituneet julkiset kustannukset v. 1994 olivat viisi kertaa enemmän kuin samana vuonna ilmoitetut yhtiöiden voitot; yhtiöiden saamat suorat valtiontukiaiset lienevät jo suuremmat kuin niiden maksamat verot.
  Teoriassa investointipääoma pysyy kansallisten rajojen sisällä ja valtioiden välinen kauppa on tasapainossa - todellisuudessa tuotantolaitokset sujahtelevat ulkomaille samalla kun teorian ehtoihin kuuluva täystyöllisyys vaikuttaa tavoittamattomalta.
  Teoriassa säästöt investoidaan tuotantoon - käytännössä niillä hankitaan abstraktin keinottelun välikappaleina toimivia omistuksia piittaamatta toiminnan käytännön vaikutuksista, jotka ilmenevät viimeistään pörssikuplien puhjetessa.
  Nykyaikaisen talousjärjestelmän sanotaan perustuvan markkinoiden vapauteen ja itseohjautuvuuteen. Kortenin mukaan kapitalismi sellaisena kuin sen tunnemme on kuitenkin keskusjohtoinen järjestelmä, jossa valta on suuryhtiöiden pääjohtajilla - vaikka viime kädessä niitäkin pompottavat amerikkalaiset eläkerahastot eli laajemmin [sijoita ensiksi mieleen tuleva adjektiivi] pääoma, jonka tuottovaatimukset sysäävät alamaiset sokeisiin kohtuuttomuuksiin. Sikäli kun nämä tuottovaatimukset täyttyvät, tästä maailmanlaajuisesta järjestelmästä saa etua vain 1% maailman väestöstä.

  Valikoivien taloustieteellisten fraasien taakse piiloutuu tuho. Yleistä hyvinvointia mitataan näennäisen objektiivisella mittarilla, bruttokansantuotteella. Sen kasvun oletetaan jotenkin kääntyvän yleiseksi hyvinvoinniksi. Kuitenkaan tämä mittari ei piittaa luonnollisesta sen paremmin kuin sosiaalisestakaan pääomasta; toisaalta se pitää arvossa vankiloiden tai helposti rikkoutuvien kännyköiden rakentamista, asekauppaa sekä yksinäisyyttä ja seksuaalisia perversioita.

  Ihmiselämän perustana toimiva tehomaatalouskaan ei ole kovin tehokasta: 1970-luvulla yhden syötävään muotoon teollisesti saatetun kalorin tuottaminen vaati 10 kaloria vastaavan määrän fossiilisia polttoaineita kuljetuksen, kuumennuksen ja sen sellaisen muodossa. Suhde on kääntynyt ylösalaisin. Esiteolliset riisinviljelymenetelmät tuottivat 8,3-20 kaloria jokaista tuotantoon kulutettua kaloria kohden. Viime viikolla uutisoidun rottakokeen mukaan tehomaatalouden menetelmillä valmistettu ruoka on suorastaan haitallista luomuun verrattuna.

  Maailma on siis syvästi tolaltaan ja kansan on noustava. Kuitenkin Kortenin paksu kirja enemmänkin vahvistaa olemassaolevaa järjestystä kuin innostaa uinuvaa jättiläistä. Teksti on sanaisaa, ylimalkaista ja runotonta, mutta varsinainen ongelma on huonosti valittu media ja laiska tuotanto. Olisi pitänyt tehdä ainakin verkkosivusto.

  Ja jos tämä kirja on esimakua globalisaatiosta, tulevaisuus on hirvittävä, sillä se merkitsee huonosti käännettyä englannin kieltä ("Standfordin Bussines School") ja mahdottomasti kääntyvää amerikan kulttuuria joka truutasta. Niinpä tämä on osaltani viimeinen amerikkalainen kirja toistaiseksi.

  Toivon voivani joskus lukea kirjaa, joka kertoo, mistä Lidl säästää, ja miten se vaikuttaa paikallistalouteen, tai mistä Pirkka-tuotemerkin raaka-aineet tulevat. Mutta sellaisia kirjoja ei usein ilmesty. Yleisesti kai uskotaan, että asiamme ovat kunnossa. Mutta Suomessa kehitystä mitataan samoilla mittareilla kuin siellä missä lukemien ja koetun todellisuuden ristiriita on jo ilmeinen. Kotimaiset ohjelmistoyhtiöt uhkailevat ihmisiä monolla pitääkseen pörssikurssit leijunnassa. Verokilpailu Viron kanssa on merkinnyt alkoholinkulutuksen hurjaa kasvua. Kartelleja löytyy täältäkin, ja elintarviketuotanto lienee muuten vain harvainvallassa. Ja jos asiamme olisivat pahasti pielessä, ei meillä EU:n vuoksi olisi kykyä niitä parantaa. Ehkä joku siis saa kirjan aineet kasaan piankin.

  Onneksi järjestelmä edes hieman yskähtelee. Jopa USAn presidentin hermot pettivät ja hän verotti kiinan tekstiilituontia kun globalisaation kiihtyi liian hurjaksi. Muutos saa puolestani tulla, ennenkuin toisten raaka-aineet on kulutettu, jokaisen vartalon umpieritysjärjestelmä on myrkytetty, maapallo on syösty talouslamaan valuuttakeinottelulla, viljelykelpoiset maat on huuhdottu mereen, ravintoketjut katkottu ilmastonmuutoksella...

• Hiekan ja sumun talo, O: Vadim Perelman; PO: Ben Kingsley, Jennifer Connelly; Kuvaus: Roger Deakins
  Tämä on ihan aito elokuva, eikä sellaisia yleensä tehdä. On ylellistä katsottavaa. Ihmisetkin on oikein kohdistettu rooleihinsa. Meininki jäi kuitenkin minulle hieman vieraaksi - ehkä arkea olisi ollut syytä annostella sopivampi määrä. Kingsleynkin olisi pitänyt hieman vavisuttaa. Ainoastaan siksi, että loppuhuipennus on muodolle välttämätön, se lopulta työntyy vastaan, väkisin ja ylenpalttisena. Mutta katso tämä silti.
• Osmo Soininvaara: Vihreät ja talous - Oikealla, vasemmalla vai edellä?
  Paranneltu kokoelma Soininvaaran kolumneja. Vihreän liiton kansanedustajien julkaisemille kirjoille on tyypillistä, että niissä käytetään niin suoraa Suomen kieltä, että itseäni nolottaisi. Se on heille kunniaksi.

  Oden kirja olisi kumminkin kaivannut kustannustoimittajaa, ja jos hän olisi vielä ryhtynyt muodikkaaseen yhteistyöprojektiin lukijoidensa kanssa, olisin minäkin kysynyt häneltä yhtä ja toista.

  Surkeaa on, että maan muutosvoimaisin puolue ei näytä omaksuneen internetiä. Odotan tähän muutosta, jahka puolue siirtyy nykyisestä käymistilastaan eteenpäin. Kohtalo odottaa. Suomen puolueista vain parilla on erottuvaa näkemystä tulevaisuudesta; muut kulkevat haihtuneen kunnian viimeisillä höyryillä.

  Valmis, vain satasivuinen teksti on saatavana ilmaiseksi Oden kotisivuilta. Lue se, sillä harvasta on Odelle vastusta.

• Heikki Kuutti: Tutkittu juttu - Johdatus tutkivaan journalismiin
• Tutkiva journalismi on varmaa tuottoa vaativan kapitalismin melskeessä ahtaille joutunut ja kuitenkin yhteiskunnalle elintärkeä korjausmekanismi.

  Tutkivat journalistit ovat kaataneet epärehellisiä presidenttejä ja pääministereitä. Jännittävimpiä projekteja lienevät valehenkilöllisyyden turvin soluttautumiset esimerkiksi scientologeihin tai maahanmuuttajien joukkoon. Kuuluisassa tapauksessa toimittajat pystyttivät kokonaisen kahvilan kulissiksi lahjonnan tutkimukseen. Tuore tähtihetki tallentui televisiokameralle: kotimaisen ajankohtaisohjelman journalistit paljastivat epärehellisen rahankeruuyhdistyksen, eikä pakoon juoksevien ja suin päin liikennevirtaan kaasuttavien pyrkimyksistä jäänyt epäselvyyttä. Se teki huijauksesta lopun ja opetti yleisölle varovaisuutta.

  Tutkivan journalismin ammattilaiselta vaaditaan mustekalan kontakteja sekä ankaraa eettistä ja esteettistäkin pohdintaa: onko esimerkiksi sopivaa kuvata salaa videolle, kun epämääräinen lopputulos saattaa leimata rehellisenkin kohteen? Entä onko turvajärjestelmän aukon paljastaminen tiedonantoa vai suoranaista yllyttämistä? Eräs toimittaja kertoo: "Paras aihe on sellainen, jonka avainkysymykseen toimittaja tietää vastauksen jo etukäteen. Jutunteko on tällöin käytännössä vain todisteluketjun rakentamista." Tsai jai! Nykyajan haasteita tutkivalle journalistille tarjoavat yhteiskunnan erikoistuminen, tietotekniset datankaivuumenetelmät ja rahoituspaineet.

  Kirjan teksti edellyttää toisinaan lukijalta luovaa tulkintaa, mikä ei välttämättä etene tekijän aikomaan suuntaan. Epämääräisistä aiheista on piirretty mukamas tieteellisen täsmällisiä kaavioita. Mutta loppujen lopuksi kyseessä on mukavan kepeä ja helppolukuinen oppikirja.

• 50 First Dates
  Tämän elokuvan ensimmäinen vartti oli  ahdistavan epähauska, sielun kuivattava ja todellisuudesta irtaantunut, mutta puolen tunnin kohdalla olin jo sopivammissa fiiliksissä. Filmillä on kaksi puolta: toinen kuolettavan typerryttävä, karkea ja lapsenomainen mutta toinen   rakastettava, suloinen ja liikuttava. Elokuvassa on esimerkiksi ikioma idea, mikä on äärimmäisen harvinaista. Idea kuitenkin moukaroidaan tyylilajin vaatimaan kaareen, josta kaikki tarpeellinen ja merkittävä kimpoaa pois. Tämä kulttuurieines sisältää toleranssien rajoissa tuotettua amerikkalaista tunnepornoa, jolla pyritään puristamaan teatterin himmeimmältäkin katsojalta viimeinenkin kyynelpisara. Merkittävää ainesta lähestytään yhden repliikin ajan, mutta lopulta hanke raukeaa. Minkään inhimillisen todellisuuden koskettaminen ei tekijöiltä onnistunut, mutta he saivat aikaan kelvollisesti rullaavaa viihdettä, jolla on sopivasti pehmenneissä aivoissa rauhoittava vaikutus. Elokuva ei ole sietämätön, mutta miksi sitäkään tulisi sietää?
• Worldwatch-instituutti: Maailman tila
  2004 -raportti
  Lyhyesti sanoen: maailma on edelleen sijoiltaan. Raportin tekijät muuten saavat minulta vapaat kädet tuotteensa lokalisointiin.
• Don DeLillo: Cosmopolis
  Tämän kirjan päähenkilöltä otetaan turhat luulot pois. Sellaisia tarinoita en oikeastaan kaipaa. Mutta eipä kirja pitkä olekaan: vain 222 sivua, mikä on sankarillista ja tarpeen minun miellyttämisekseni. Kun kirja venähtäneen alun jälkeen viimein kunnolla kynnistyy, nähdään helmiä.

  Tarinan päähenkilö on nuori, sikarikas ja superälykäs. Hän istuu mobiiliksi komentokeskukseksi muutetussa, luodinkestävässä, äänieristetyssä, ältsin päheessä limusiinissa ja valmistelee paksua hybristä. Hän on nähtävästi niin syvällä pörssikurssien satunnaisissa nakkeluissa, että hän jo näkee niissä todellisuuden takaisia totuuksia. Aika-avaruus vääristyy hänen ympärillään.

  Päähenkilö on tehnyt tyrmistyttävästä rahantuhlauksestaan taidetta ja mediaviestintää; ei oikein ole väliä sillä, mitä ostetaan tai miksi - rahan kauneus on siinä, että on mahdollista ostaa.

  Päähenkilön palkkaama filosofi käy ruumiillistumassa; hän lupaa kuolemattomuutta. Hänen suullaan kirjailija tuotti pätkät McLuhan-tyyppistä mukavan höyrypäistä teoretisointia maailman hengestä; teknologian, rahan, yhteiskunnan ja historian tahdosta. Mikä kaikki todistaa, että Don DeLillo on ajatteleva mies.

  Kirjan sankari on irtautunut epäilyksistä ja henkistynyt jumalaisen nerokkaaksi petoeläimeksi. Rakastellakseen naista hän tarvitsee pelkkää puhetta, ja hän kääntää kaikkein nöyryyttävimmät ja kliinisimmätkin tilanteet eroottiseksi täyttymykseksi. Sankari uskoo voivansa hallita maailmaa jota jokin kiusallinen historia vielä pidättelee muuttumasta tulevaisuudeksi. Maailma on historiaa, mikä vaivaa tulevaisuuden sankaria.

  Mutta hän ei näe ennusmerkkejä. Kun sankarin omaisuus lopulta haihtuu, ilmenee että samalla meni järki. Meininki muuttuu vieraaksi ja ylettömäksi, todella sekavaksi.

  Se saattaa olla harkittua; muussa tapauksessa se on osoitus virheellisestä uskosta kirjainten koskemattomuuteen, hankaluudessa piehtaroinnista, pakkomielteisestä kieltäymyksestä, informaatiosuunnittelussa epäonnistumisesta, taiteilijan käyttämän median rajallisuudesta, taipumisesta alkeellisen taideteknologian edessä.

  Taide on sisältöä ja tekniikkaa. Uusi taide edellyttää uutta tekniikkaa. Miksei kukaan kirjailija käytä värejä? Valkoista tilaa, jaottelua, kehyksiä, kuvia, piirroksia, kaavioita, puhekuplia? Matemaattisia kaavoja? Powerpoint-esityksiä? Käynnissä olevia simulaatioita? Minä vaadin vapautta kirjailijoille!

• Robert Shea & Robert A. Wilson: Illuminatus! Pyramidin silmä (1975)
  “Mitä vittua sinä oikein höpiset?” minä kysyin pohtien samalla, olinko joutunut johonkin sekopäiseen surrealistiseen elokuvaan, jonka henkilöhahmot vaihtelivat telepaattisista seriffeistä homoseksuaalisiin palkkamurhaajiin, nymfomaanisiin vapaamuurarinaisiin ja psykoottisiin merirosvoihin ja jonka käsikirjoituksen ovat laatineet etukäteen kaksi happopäätä ja marsilainen humoristi. Kuvaillessaan luettavana olevaa kirjaa näin täsmällisesti romaanihenkilö yllättäisi lukijan, ellei yllättymiseen tarvittava energia olisi jo loppuun kulutettu. Illuminatus!:n lukeminen on näet vähän kuin ottaisi coffee shopin pöydän kokoisen pillerin ja katsoisi sitten V8-koneen pyörittämään kaleidoskooppiin.

  Tekijät ovat vapauttaneet itsensä turhista aikajärjestyksistä. Tämä on luonteva seuraus heidän kehittämälleen ikiomalle kosmologialle. Sen päälle laskostetaan fraktaalin lailla loputtomiin ulottuvia salaliittolaisten salaliittoja. Vähän telepatiaa, LSD:tä, itämaita ja muita viime vuosikymmeninä muodista jääneitä mausteita (mukaanluettuna John C. Lillyn delfiinejä). Tähän kaikkeen tekijät vielä kehtaavat sotkea faktaa, vaikka onkin mahdotonta sanoa, miten paljon. Useimmiten mistään ei ole saatavana tolkkua.

  Illuminatus! on luotu puritaanien maailmaa järkyttämään. Kirjassa esiintyvä USA:n presidentti on vainoharhainen huumeveikko, katolinen pappi on tietenkin pedofiili, ja yleensäkin mitä asiaankuulumattomimpiin paikkoihin on tursotettu reippaasti kinkyä seksiä. Tämähän ei ole täysin harhaanjohtava kuvaus maailmasta. Vaikka kirja onkin älyvapaa, sillä on myös terävät pointtinsa (tai sitten lukijan turvonneet aivot arastelevat hellääkin kosketusta - ns. Kiimaiset poliisit -efekti.). Kun pää tyhjennettiin, myös fiksut ajatukset päätyivät paperille. Esimerkiksi näiden hourupäiden 30 vuotta sitten kuvailema totalitäristinen näkymä Yhdysvaltojen tulevaisuudesta toteutui kokonaisuudessaan erään lentokoneturman jälkimainingeissa.

  Jos artifaktien maineelle ja sen puutteelle yleensä on joku niistä itsestään löytyvä syy, niin raskauttavimpana tässä tapauksessa pidän mässäilyn syntiä. Robertit S. & W. lyövät lukijan kanveesiin, mutta tyrmäys ei koskaan lopu. Toisinkin olisi mahdollista tehdä: esimerkiksi Mikael Niemi onnistui siinä, missä Bobit eivät. Jos tämä tuotos ei olekaan vähäisimmässäkään määrin kunnianarvoisaa kirjallisuutta, niin tilanne on varmasti korjaantumassa. Kaikki yhden sukupolven takainenhan on itsestään selvästi muodikasta (etenkin jos sukupolvi sitten oli 1970-luku). Vallankumoukset ja tyylisuunnat ottavat oman aikansa. Neroja ei ymmärretä omana aikanaan, miten sitten Robert-kaksikkoa?

  Itse R. U. Sirius suositteli tätä minulle henkilökohtaisesti. Kirja onkin hänen näköisensä. Minäkin suosittelen tätä ainakin Iijoki-sarjan korvikkeeksi.

• Kari K. Kuosma: Arkkitehtuuri - mitä se on?

  Pilapiirrosmuotoista polemiikkia suomalaisen arkkitehtuurin tilasta. Kuosma on havainnut alan mm. sisäsiittoiseksi, epäkäytännölliseksi, omahyväiseksi, huonosti palkatuksi, ailahtelevaksi ja homogenoivaksi. Tämän hovinarrin piirrostyyli on punkahtavan siivoton, samoin kirjoitusasu. Valitettavasti kirja on kovin ohut. Eikä arkkitehtuuri taida olla aivan jokaisen tärkeysjärjestyksen huipulla, vaikka kuljettaakin mahtavia massoja, tulee kalliiksi monin tavoin ja jää vaivoiksi jälkikasvulle.

  Sivuhuomautus: Tekstillä höystetyt piirrokset ovat muuten erinomaisen tehokas, persoonallinen, houkutteleva ja viihdyttävä keino lähes minkä tahansa sanoman levittämiseen - ks. esim. Jack Chick.

• Stanislaw Lem: Kyberias (Ei sama kirja kuin Konekansan satuja ja tarinoita.)

  Lem on sammumaton tähti kirjallisuusavaruudessa. Näiden kansien väliin hän kirjoitti viisaita ja hauskoja robottifaabeleita. Ne saivat sydämeni sykkimään tavalla, johon robottien sydämet eivät pysty.

• Robert Hare: Ilman omaatuntoa
  Hare on psykiatri, joka näyttää nousseen alansa ikoniksi. Hänen elämäntyönsä käsittelee psykopaatteja (Suomessa käytetään nimitystä narsistinen persoonallisuushäiriö; sanaparin kansanpainos lienee parantumaton rikollinen).

  Termi on useimmille tuttu sarjafilmeistä, joissa kylmäveriset sarjamurhaajat kehittävät pikkutarkkoja mutta julmia seurapelejä. Tällainen umpikieroon kasvanut lajike on eksoottinen jopa Yhdysvalloissa saati sitten pohjoisen viileämmässä ilmastossa. Mutta psykopatia - valmius säälimättömään väkivaltaan tai näkymättömämpiin yksityiselämän julmuuksiin - on kuitenkin yleinen, jopa arkipäiväinen asia. Haren mukaan psykopaatteja on 1% väestöstä - kaikissa maissa, laitoksissa ja ammateissa.

  Erikoisia tapauksia Suomesta:

  • Uhkarohkea extreme-urheilija katoaa jäljettömiin, mutta jonkin ajan kuluttua paljastuu, että hänen elämäntarinansa on ollut hurjaa satuilua eikä katoaminen ollut ensimmäinen eikä ehkä viimeinenkään kerta.
  • Kylmäverinen rikollinen ampuu poliisin lähietäisyydeltä, mikä ei näytä ollenkaan häiritsevän hänen lukuisia vaimoehdokkaitaan.
  • Poliittisen äärilaidan kansanedustaja kopioi akateemisen tutkimuksen, ja sotkeutuu myöhemmin näkyvästi kolmiodraamaan.
  • Liikennehurjastelija surmaa pikkutytön, mutta pitää tärkeämpänä, että hänen kalliin autonsa merkki kirjoitetaan lehteen oikein.
  • Satoja naisia huijanneen, arvokkaasti esiintyneen loiseläjän nimeä käytetään edelleen petollisen hurmurin synonyyminä.
  • Läheisen ystävänsä ampunut, mutta tunnonvaivoja potematon rikollisjärjestön jäsen on koristanut takkinsa selkämyksen arvoituksellisella prosenttiluvulla.

  Itseäni viisaammat pidättäytyvät etäpsykoanalysoimasta ihmisiä, mutta Haren kirjaa lukiessa edellisten tapausten muistot nousevat aivokopan homejuustosta.

  Konkreettisimmassa mielessä psykopatia näyttää olevan synnynnäinen tai lapsuusajan kokemuksista aiheutunut aivovamma, jonka seurauksena ihmisen käyttämät käsitteet eivät ole kytköksissä hänen kokemiinsa tunteisiin. Näin emootiot ovat psykopaatille kuin vieraan kielen sanat opiskelijalle: niiden täysi merkitys tuntuu jäävän salaisuudeksi. Toisen vertauksen mukaan psykopaatin moraali on kuin värisokeus: vaikka värisokea ihminen selviytyy näkevien maailmassa, liikennevaloissa hän pikemminkin päättelee sen sijaan että ymmärtäisi todella, syvällisesti ja suoraan.

  Näyttää siltä, että ihmisten tunne-elämä ei saa ansaitsemaansa huomiota. Ihmisiä pilkataan tunteiden varassa elämisestä siinä uskossa, että olisi parempi käyttää tunteiden sijaan järkeä. Kuitenkin jonkinlainen emootio näyttää olevan välttämätön kaikessa päätöksenteossa (A. Damasion kirjan "Descartesin virhe" mukaan). Robert Haren työn perusteella tunteet ovat edellytys myös moraaliselle elämälle, jonka tavoittelua on kautta aikojen pidetty pyrkimyksistä korkeimpana. Jos ajatusta jatketaan, saatetaan huomata, että moraalinen elämä on edellytys luottamukselle, sitä kautta yhteisön rakentamiselle, edelleen jaettujen tavoitteiden saavuttamiselle; kulttuurin synnylle ja säilymiselle. Moraalittoman ihmislauman kyky selviytyä näyttää mahdottomalta. Biologinen järjestelmä kuitenkin kestää pienen määrän loisia. Sopivassa määrin annosteltuna psykopatia onkin kantajalleen edullista, suoranainen menestyksen tae.

  Jos otetaan tarpeeksi etäisyyttä, asiaa voidaan tarkastella törkysosiobiologisessa mielessä, jolloin ihmisten kulttuuri nähdään pelkkänä sivutuotteena päämäärän sijaan. Tämä muljautus on vaivaton ja sen avulla voidaan hämmentää ihmisiä. Samalla voidaan päätellä, että häikäilemättömyys olisi salainen ase; täydellinen yllätys maailmassa, jossa useimmat olettavat ihmisten pyrkivän esimerkiksi pitämään lupauksensa. Kylmässä olemassaolon kamppailussa jossa geenit ihmisiä hyväksikäyttämällä paaluttavat tonttinsa seuraavassa sukupolvessa, yksilön olisi tehokasta antaa palttua perinteille. Tämä näkemys ei ole niin harvinainen saavutus, etteivät sitä olisi jo monet esittäneet.

  Niinpä yritän muotoilla vastalauseen. Yleinen päämäärä on muuta kuin parasiitin juonet. Moraali, toisen asemaan asettuminen ja myötätunto ovat inhimillisen kulttuurin perusta, evoluution huippusaavutus ja päämäärä, yhteiskuntien syntymisen ja säilymisen edellytys, eläimistä erottava tekijä ja ihmisyyden ominaislaatu. Kun psykopaatti - moraalista irronnut yli-ihminen, postmodernisti, tai pelkkä tunnevammainen - poikkeaa säännöstä muutaman hermokytköksen verran, se riittää synnyttämään kokonaan toisen olemisen tavan, ihmisten kulttuurista irrallisen. Tulisiko psykopaatit ehkä virallisesti "erottaa klubista" ja mitä se mahtaisi käytännössä tarkoittaa?

  Psykopaatti näyttää tunkevan napaistuneiden ihmiskuvien väliin. Minä uskon, että useimmat rikolliset ja muut normista poikkeajat ovat avun tarpeessa, ja ihmiset ovat pohjimmiltaan hyväntahtoisia otuksia matkalla parempaan - mutta tässä on kuitenkin pieni ihmisryhmä, joka on vahingon syntyhetkestä lähtien kelvoton, tuhoisa ympäristölleen, juuri niin parantumaton kuin pessimistisimmät uskovat, ja jonka käytöstä terapia saattaa suorastaan pahentaa.

  Narsisteja on hankala tunnistaa. Luotettava arvio vaatii ammattilaiseltakin vuosien tarkkailua, eikä vieraan sielu lopultakaan aukene perimmäistä myöden. Sikäli kun ilmiö tunnetaan, siihen varautuminen yhteiskunnassa vaatisi ilmeisesti kohtuutonta vaivannäköä - tai niin meidän sopii uskoa.

  Niinpä esimerkiksi nykyisenkaltainen koululaitos merkitsee oppilaille altistusta psykopaattien arvaamattomille mielihaluille. Koululaisen harrastama pieneläinten kiduttaminen saattaa tulla kuitatuksi ymmärtämättömällä hymähdyksellä. Joillekin kouluille on kunnia-asia väittää, ettei koulukiusaamista esiinny ja säilyttää valheeseen perustuva maine mahdollisimman pitkään. Mutta parhaimpienkin valvojien epätäydelliset kyvyt jättävät riittävästi tilaa persoonallisuushäiriöisen järjestämille nöyryytysnäytöksille, joita kauhistuneiden, huvittuneiden ja jähmettyneiden sivustakatsojien piiri kerääntyy seuraamaan. Näytösten jatkuvuuden takaa se tuoreen tiedelehden toteama seikka, että kiusaajat palkitaan sosiaalisesti.

  Aivokuvantamismenetelmien kehitys on kipeästi kaivattu apu tunnistamisen ongelmaan. Mutta uhrataanpa myös hetki ajalle jolloin sellaista tekniikkaa ei ollut. Ajatellaan kulttuurievoluutiota; kuviota, jossa ihmiset sukupolvien ajan tarkkailevat maailmaa ja kertovat näkemästään jälkipolville. Jos kuulijat sitten saavat tarinalle vahvistusta omista havainnoistaan, he kertovat tarinan eteenpäin. Jotta tarina pysyisi elossa, se on todennettava useita kertoja. Tällainen virheenkorjausmekanismi ei kuulosta mahdottomalta tavalta päätyä totuuteen. Kansa ei ole määritelmällisesti enemmän tyhmä kuin viisas, vaikka saattaakin livetä. Niinpä stereotypiat ovat monesti totta. Millaista perää siis mahtaa olla siinä elävässä uskomuksessa, jonka mukaan poliitikot ovat lipeviä takinkääntäjiä? Ei ole yllättävää, että pyrkimys arvokkaaseen asemaan ja sitoumusten rikkominen ovat psykopaatin tunnusmerkkejä. Onko kollektiivinen äly tunnistanut psykopaatin?

  Tunnusmerkkien listaan kuuluu myös rikollinen käytös. Haren kehittämä PCL-R-testi on siis jossain määrin viritetty vankeja vastaan.

  Lisää tunnusmerkkejä: psykopaatti puhuu epäjohdonmukaisesti mutta pyörryttävästi. Jokaista vastapuolen edustajaa voidaan toki nimitellä tämän ihmislajin esimerkiksi, mutta itse veikkaan Applen ihailtua pääjohtajaa Steve Jobsia. Kuuluisan "todellisuudenvääristyskenttänsä" avulla hän on nostanut yhtiönsä huipulle. On kyllin häiritsevä ajatus, että yhteisössä kunnioituksen ja valta-aseman saavuttaisi räikeästi epänormaali ja viallinen ihminen - mutta ehkä joihinkin asemiin ei ole mahdollista muuten päästä? Ehkä joitakin vaadittuja tehtäviä ei voi suorittaa ilman näitä piirteitä?

  Tapana on esittää jotakin sen tapaista, että hyveellinen maailma olisi muuttumassa häikäilemättömän kilpailun areenaksi, jossa selkäänpuukottaminen on elinehto. Jos niin sattuisi käymään - tällaiseen maailmaan psykopaatti sopii täydellisesti. Hän on äärimmäisen kvartaalikapitalismin ihannekansalainen ja sanantuoja. Monet heistä tavoittelevat kaikin keinoin kunniaa; heidän keinonaan on mielistellä ylempiään ja halveksua alempiaan. Se onkin tehokasta. Psykopaatilla on ihmismielen tuntemus, jolla hän vastaa kuulijan toiveisiin ja häikäilemättömyys, jolla hän seuraavaksi käyttää toista hyväkseen. Ehkä onkin niin, että psykopatia on se ilmiö, mistä itse asiassa pohjimmiltaan puhutaan, kun kritisoidaan "vallalla olevia arvoja"...

  Hare on tehnyt psykopaatin silmistä huomion, joka häilyy huvittavan ja kauhistuttavan välillä: Haren mukaan psykopaatilla on kavahtamaton saalistajan katse joka vaikuttaa kuulijaan hypnoottisesti. Samoin kirjassa kerrotut esimerkkitapaukset ovat varmasti tosia mutta samalla ylitodellisia; hieman liian rikkaita, vain piirun päässä mytologisesta kirjallisuudesta.

  Psykopaattien lukumaäärästä esitetty 2% lienee kustantajan hypetystä, mutta minulla ei kuitenkaan ole pitäviä perusteita olla uskomatta. Eräät ammattilaiset esittävät suurempiakin lukuja.

  Lue tämä kirja, jotta ymmärrät paeta Kauhajoen kolmeasataa psykopaattia. Jollet ymmärtänyt ajoissa, ota yhteyttä Narsistien uhrien tuki -yhdistykseen.

  PS. Aiheeseen liittyy asiafilmi The Corporation, joka katsoo maailmaa mittakaavariippumattomasti ja esittää kysymyksen: Jos ylikansallinen suuryhtiö on lakituvassa ns. oikeushenkilö, niin millainen persoonallisuus tällä henkilöllä on? Viiden pisteen vihje... Mutta kukaties jonakin päivänä omaatuntoa vastaava mekanismi voidaan ohjelmoida yrityslainsäädäntöön ja vialliseen ihmiseen?

• Esko Kuusisto: Globaalimuutos - Suomen Akatemian Figare

  Yhteenveto suuresta suomalaisesta tutkimusprojektista, jolla selvitettiin ilmastonmuutoksen yhteiskunnallisia vaikutuksia; siihen sopeutumisen mahdollisuuksia; Kioton sopimuksen vaikutuksia; ilmastokeskustelua ja siihen osaa ottaneita; yms. Erittäin asiallinen kirja, joka on tarpeen lukea ennen kuin nolaa itsensä kovin jyrkillä möläytyksillä.

• Eero Paloheimo: Megaevoluutio

  Paloheimo artikuloi tieteellisen materialismin olemuksen ja kertoo siihen tukeutuen kaikkein suurimman tarinan: matkan alkuräjähdyksestä elämän kehittymisen kautta tulevaisuuteen. Paloheimo on ehkä maan virallista älymystöä, mutta hän ei ole mikään sanataiteilija, eikä hänen tulevaisuudenkuvansa länsimaiden, Venäjän ja Kiinan muodostamasta maailmanhallituksesta sopinut minun makuuni. Bill Brysonin yhtäläisen kunnianhimoinen, nykyisen tieteellisen ymmärryksen selitys vaikuttaa paremmalta vaihtoehdolta. Paloheimo on kumminkin tekniikan tohtorin ymmärryksellään jo ajat sitten hahmottanut nykyhetken tärkeimmät ongelmat. Hän ansaitsee pisteet myös järkevästä suhtautumisestaan telepatiaan vaikka melkein menettääkin ne järjettömästä suhtautumisestaan Kirillian-kuvaukseen.

• Colossus - The Forbin Project (1970)

  Bileet kaikille tuhmien sähköaivojen ja Hugh Hefner -elämäntavan ystäville! Poikamiesboksissaan martineita siemailevaa tri Forbinia odottaa massiivinen päänsärky, kun hänen projektinsa, Colossus-tietokone, löytää itsensä ja kylmä sota lipeää otteesta.

  Missä muuten viipyilee aito ydinsota? Pienemmät pommit ovat suht sisäsiistejä. Kehotankin Pakistanin ja Pohjois-Korean johtajia tarttumaan toimeen ensi tilassa! Tosimies ei aikaile!

• Mika Mannermaa: Heikoista signaaleista vahva tulevaisuus

  Mannermaa ja Markku Wilenius ovat maan viralliset tulevaisuudentutkijat, mikä on kyllä viileänpuoleista. Tämä kirja ei varmaankaan (toivottavasti) ole paras esimerkki alasta. Tuntuu siltä, että Mannermaa lähinnä toistaa vanhoja juttujaan ja kirjan parasta antia ovat sen viitteet toisiin tutkimuksiin (mm. State of the Future).

  Takapuoleeni osui, kun Mannermaa väitti Attacia epäuskottavaksi sillä perusteella, että globalisaation vastustaminen maailmanlaajuisessa tietoverkossa kuulostaa ristiriitaiselta. Mannermaalta taisi jäädä ymmärtämättä, ettei kenelläkään ole mitään maailmanlaajuista perspektiiviä vastaan, vaan pyrkimyksenä on lähinnä vastustaa yritysten puusilmäisen voitontavoittelun rajatonta amok-juoksua. Viimeisen tiedon mukaan Attac onkin kaikessa hiljaisuudessa saavuttamassa virallisen tavoitteensa, Tobinin veron.

  Näin ollen vastarinta on ainakin yhtä uskottavaa kuin Mannermaan oma tieteenala. Määritelmän mukaanhan tulevaisuutta ei juuri voi tutkia koska se ei vielä ole. Pieleen menneitä ennusteita onkin kasoittain. Ne on tapana kuitata siten, että väitetään tutkijan työn vaikuttaneen tutkittavan kohteen toimintaan. Tulevaisuudentutkija voi myös tehdä camokuvioista politiikkaa väittämällä omia mieltymyksiään väistämättömäksi historialliseksi trendiksi. Sedät ovat siis löytäneet ammatin, jossa on lupa hörhöillä.

  Pehmeälle maalle on vaikea rakentaa. Kyseistä tieteenalaa vaivaakin pula uusista metodeista. Mannermaan ehdotus on surrealistinen tulevaisuudentutkimus. Metodit siis menemään ja vapaasti pilveä nenään? Tulevaisuus pitää sisällään... valtavia liskoja joka puolella! Valitettavasti Nokia kuuluu karsivan T&K-budjettiaan.

  Mannermaa vähintäänkin hipoo myös toista vaihtoehtoa: Miten olisi humoristinen tulevaisuudentutkimus? Gandhihan sanoo: Ensin sinut ohitetaan, sitten sinulle nauretaan, sitten sinua vastaan tapellaan, sitten sinä voitat. Tällä perusteella muutoksen siis tunnistaa siitä, että se on naurettava. Keskiolut R-kioskeihin, vitsailtiin 80-luvulla - ja kuinka kävikään. Megatrendi: stand up -klubit menestyvät kun tulevaisuudentutkijoista tulee kanta-asiakkaita.

• The Book of Visions - An Encyclopedia of Social Innovations
  Kokoelma ei-teknisiä ratkaisuja sosiaalisiin ongelmiin tai kehitysehdotuksia ihan muuten vain; uusia palveluita ja mielikuvituksekkaita menettelytapoja. Kirja on 15 vuotta vanha. Mutta kun suodatetaan kännykän ja internetin kumoamat ideat, jäljelle jäävät saattavat johtaa älylliseen hekumaan. Muita Institute for Social Innovationsin julkaisuja ei Suomen kirjastoista juuri löydy, mutta uskoakseni kaikki sen propagoimat ideat löytyvät myös verkosta.
• Ville Tietäväinen: Linnut ja meret
  Hesarin erinomaisen kuvittajan ansaitusti palkittu sarjakuva. Olisiko Tietäväinen peräti ainoa suomalainen taiteilija, joka on vaivannut itseään viimeaikaisella Hong Kongilla? Siitä saa pisteitä Kosmisessa pesiksessä. Tietäväisen mukaan HK:n totalitäärisessä markkinataloudessa yhdistyvät videopelit ja kansanlääketiede. Paljon rikasta fiilistä, jota ei edes ekstrahintava paperi pilaa. Arkkitehti osaa piirtää kaupunkeja, viiva on miellyttävän runsas. Minua lohduttaa, ettei Tietäväinenkään aivan selviä ihmiskasvoista.
• Enki Bilal: 32. joulukuuta
  Uraaninraskas sarjakuvanpökäle tulevaisuudesta. Kuvat ovat miellyttävän luonnoksenomaisia, kuitenkin viiva on samalla arkaa ja kankeaa. Hienojakin ideoita ja hyvää fiilistä - mutta etäisiä henkilöitä makromegaluokan ongelmien kimpussa kolkossa tulevaisuudessa... Sellaisesta on pyrittävä pois. Paitsi epäuskottava tulevaisuudenkuva, se on ennen muuta puhkitallattu polku.
• Pekka Sauri: Politiikan psykologia
  Vihreiden entisen puheenjohtajan rakkaudentunnustus kokoustekniikalle ja parhaan argumentin periaatteelle. Kertoo myös siitä, kuinka vihreä idealismi karisi törmätessään todellisuuteen. Sauri kuvaa epädramaattista politiikan arkea. Todelliset päätökset tehdään lautakunnissa ja valiokunnissa valtuuston tai eduskunnan istuntojen sijaan. Sauri pohdiskelee kansanäänestyksiä ja kertoo oman kantansa suurimpiin kiistakysymyksiin sekä samoihin aikoihin ilmestyneisiin Claes Anderssonin ja Arja Alhon kirjoihin. Sauri vaikuttaa selväjärkiseltä. Hän kirjoittaa zen-mestarin itsehillinnällä silloinkin kun olisi aihetta pitää meteliä. Nopealukuinen kirja.
• Kai Murros: Vallankumous ja sen toteuttaminen modernissa yhteiskunnassa Syntax error. En käsitä mikä tämä on. Taistolaisen retoriikan harjoitustyö? Ironiaan kätketty manifesti? Täysin vakavamielistä ja todellisuudesta vieraantunutta julistamista? Häh, ts. what? Onko kirjailijan nimi pseudonyymi? Jos tämä on vitsi, niin miksi sen jutut kuulostavat järkeviltä ja jatkuvat niin pitkään? Ei prkl, liian hämärää ajankuluksi. Vältettävä.
• Keijo Rahkonen: Utopiat ja antiutopiat
  Utopioiden kulta-aikaa oli esimerkiksi 60-luku, mutta sittemmin energia ehtyi. Postmoderni aika on tullut. Kumar on alan kärkinimi. Iloitsen sinä päivänä kun yliopistoporukat julkaisevat kirjansa hyperteksteinä; millainen lähdeviite on olevinaan joku "Habermas (1997)".
• Edward Tufte:
  The Visual Display of Quantitative Information;
  Envisioning Information;
  Visual Explanations

  Tuften kolme kirjaa muodostavat oman lajityyppinsä. Äijä on kerännyt informaatiosuunnittelun historialliset sankariteot yhteen. Miten kuvataan avaruussukkulan lentoa paperilla? Entä junien liikettä? Millaisia ovat ensimmäiset kartat? Miten kuvata musiikin tyylisuuntien kehitystä? Tai ruttoepidemiaa? Millaisia tapoja on olemassa alkuaineiden jaksollisen j�rjestelm�n kuvaamiseen? Kirjoissaan Tufte suhtautuu tilastoihin, käyriin ja kuvaajiin sellaisella kiintymyksellä ja omistautumisella etteivät monet miehet edes naisiin. Tuftelle tilastot ovat kauniita, jopa liikuttavia. Tällaista asennetta ei ole mahdollista kuvitella lukematta Tuften kirjoja. Historioinnin lisäksi Tufte kehittää alaansa. Hän korjailee ymmärtämättömämpien kollegoittensa jätöksiä ja omaperäisesti valittujen sankariensa jalanjäljissä kulkien hän luo kokonaan uusia tiedon esitystapoja. Aivan perustellusti hän pitää arvossa minimaalista esitystapaa: vain pienin sävyero riittää, ja aina kun mahdollista, eleestä on parasta pidättyä kokonaan. Tuften periaatteita yrittää tämäkin nettisivu edustaa.

• Lyne: Jacob's Ladder Sopivan rupista menoa ja siksi jopa liikuttava kertomus elementeistä, joiden elinvoiman luulin hävinneen viidenpennin scifiroskan mukana.
• Soderbergh: Solaris Liikaa rahaa eikä tarpeeksi aikaa. Ei huono, mutta katso mieluummin se ensimmäinen sovitus.
• Scott: Matchstick Men Vahingossa syntymään päästetty laatuelokuva.
• Jones: Life of Brian Yllättävän tyly ja muistamaani huonompi klassikkokomedia.
• Linklater: School of Rock Puhdasoppinen tuotesijoitusharjoitelma, jossa raskas rokki yhdistyy aerogeelinkeveään sisältöön. Lähes hyvä.
• Barney: Cremaster 3 Vittuun taide!
• Russell: Altered States Roskaelokuva-auteurin hörhöisä rakkaustarina, jossa hallusinogeeniset sienet ja kelluntasäiliö pelastavat tiedemiehen kosmiselta tyhjyydeltä. Vastaansanomaton.